Peikko pohtii pelailua

Peikon luolasta

Strategiapelit. Miniatyyripelit. Sotapelit. Warhammeri. Nelkyt-koo. Masiina. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ja rakkaalla lapsella on monen monta pelaajaa, ihan meidänkin maan rajojen sisällä.

Ja aivan kuten muiden intressien kohdalla, myös tästä harrastuksesta on lähes yhtä monta oikeaa mielipidettä, kuin on sen pelaajia. Makuasioista VOI kiistellä, siitä vaan ei ole paskankaan hyötyä. Harrastuksen ytimessä häärää usein se äänekkäin joukko harrastajia, jotka määrittelevät helposti ainakin harrastuksen uusille alokkaille sen ainoan oikean tahdin. Vain tietty osa harrastuksesta näkyy pinnalla, Suomen tapauksessa Sotavasaran -foorumilla, joka taitaa olla ainoa kotimainen ja kansallinen harrastajapiirin kokoontumispaikka.

Muistan ikuisesti sen ensimmäisen, oman porukan ulkopuolisen turnauksen. Pieni pakkanen puristeli porukkamme nenänpäitämme pääsiäisenä, kun kymmenkunta kaverusta matkasi suurkaupungin sykkeeseen, syntiseen Helsinkiin, ennen vuosituhannen vaihdetta. Kenelläkään ei ollut minkäänlaista käsitystä, miten isossa maailmassa Hammeria pelattiin. Kuinka ne tulkitsevat nämä ja nämä säännöt? Mitkä ovat kovia yksiköitä? Pärjääkö meistä kukaan, edes porukan paras, edes auttavasti warhammer-veteraaneja vastaan? Aikana ennen nettiä ei muun maailman pelailuista tiennyt mitään muuta, kuin hölmöläiset White Dwarfin sivuilla opettivat. Teini-ikäisen mieli ei vielä ollut käsittänyt, kuinka toimittajat olivat jo aika päiviä sitten myynet sielunsa Greater Daemoneille^TM, ja lähes kaikki ko. opusten teksti oli vain laskelmoitua markkinointisoopaa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, jokainen peliporukka oma eristäytynyt saarekkeensa.

Ei se pelailu Helsingissä juuri totutusta poikennut, mitä nyt oman metamme valkeat lohikäärmeet todettiin kesken turnauksen turhan dominoiviksi ja ainakin viimeiseen peliin niiden puhalluksia heikennettiin. Turnauskärpänen puraisi ja vuosikymmenen verran tuli turnauksissa käytyä ihan vain tavoittelemassa sitä kaikista korkeinta kunniaa, erittäin vaihtelevalla menestyksellä. Sitten todellisuus iski rotvallin lailla hampaisiin. Joillekin pelailu oli useamman asteen verran totisempaa touhua, maku kisailusta ikenet verillä alkoi laantua. Harrastuksestaan alkoi etsiä uusia puolia.

Nyt reilun 20 vuotta Warhammer Fantasy Battlea harrastaneena olen nähnyt edikoiden vaihtuvan, armeijakirjojen tulevan ja menevän sekä GW:n ikuisen ahneuden paisuvan kuin ogre-figuurien ruumiinrakenne. Olen nähnyt pelaajien varttuvan ja ukkoutuvan ulos harrastuksesta joskin yhtä usein jatkavan tai palaavan rakkaan ajanvietteensä pariin, joskus jopa seuraavan sukupolven kera. Olen aloittanut projekteja, haudannut toisia ja aloittanut vielä useampia. Muutaman miniatyyrin kokoelma on paisunut täyttämään kaapin jos toisenkin.

Harrastuksen parissa minut on pitänyt pelin monipuoliset piirteet (kerääminen, taustatarinointi, listojen suunnittelu, miniatyyrien muokkaaminen, itse luominen, maalaaminen, alustojen koristelu – ja kaikki tämä jo ennen varsinaista pelaamista..) sekä oikeastaan eniten toiset harrastajat. Onhan pelaaminen ja pelien valmistelu iso osa vapaa-aikaani, joten olisi outoa jos monet tärkeimmistä ystäväni eivät löytyisi myös pelikentän ääreltä. Oma, rakas peliporukka on muuttunut ja kasvanut. Samalla olemme pohtineet omia tavoitteitamme pelata peliä ja koetelleet omissa turnauksissamme meille mielekkäimpiä pelaamisen muotoja.

Suomen figuskene ei ole enää yhtä hajanainen kuin joskus vuosia takaperin, vaikka varmasti yhä löytyy niitä peliporukoita, jotka ovat pelanneet vain toisiaan vastaan, vuodesta toiseen, ja tuntevat jo vastustajansa figuuritkin pelkän hajun perusteella. Mikseivät kaikki sitten yhdisty riemukkaan Warhammer-aatteen nimissä ja kohtaa toisiaan samoilla kunnian kentillä? Osalle syynä ovat varmasti välimatkat, osalla puhtaasti riittää pelata omien kavereidensa kanssa. Osalle syynä voivat olla juurikin ne suuresta figuskenestä Sotavasaran kautta kantautuvat viestit, jotka pitävät sisällään jo melkein kirosanoiksi muuttuneita termejä ja hämmästystä herättäviä ideoita: ETC, komppaus, RAW vs. RAI, rankingit, eriävät maalausvaatimukset, tiukat turnausaikataulut ja nyt lopulta vielä pelien shakkikellottaminen..

Kuten jo sanoin, makuasioista kiisteleminen ei hyödytä. Osa nauttii harrastuksestamme juuri sellaisena verenhimoisena kisailuna, jossa tärkeintä ovat victory pointit joiden hamuamisen hidas vastapelaaja estää. Osa nauttii listojensa suunnittelusta mahdollisimman tappaviksi siten että juusto tihkuu nappuloista kuin mätä Nurglen demoneista, että armeijalla voisi käydä koppaamassa kultaa ja kunniaa pienestä turnauksesta. Osa saa ilonsa pohtimalla sääntöjen porsaanreikiä (näistä osa vain sääntönikkarointi tarkoituksessa, osa puhtaasti niitä hyödyntääkseen). Osalle harrastuksemme vertaantuu shakkiin, jossa nappuloiden ulkomuodolla tai pelin muulla estetiikalla ei ole merkitystä – vain säännöillä, taktisella kikkailulla ja lopputuloksella. Osalle pelaaminen on oikeastaan yhtä taktista kuin Kimble, figuja mennään vain "työntämään" peleihin ja armeijan värjäämisen ja kokoamisen määrittelevät turnausympyröiden maalauspisteet.

Vuosien vaiva turnauskompeissa kertoo ettei harrastuksemme kenties istu turnausformaattiin kovin helposti. Voisiko olla mahdollista, että jalosta lajistamme löytyy kilpapelaamisen lisäksi muitakin puolia?                   

Kenties turnauksen suurin voittaja onkin se, joka löytää itsellensä lauman uusia kavereita..                       

Kenties voittaja on se, joka sai koko armeijansa maalattua juuri puoli neljä edellisenä yönä.

Tai se kaveri, joka vihdoin voittaa ensimmäisen pelinsä, oppii uusia kikkoja listansa käyttöön kaikenkokeneelta konkarilta tai näkee niin hienon modelloinnin, että innostuu itsekin kokeilemaan nappuloiden muokkausta..         

Mutta saa nyt riittää ”Me ollaan sankareita”-tauhka, pointtini ei lepää siinä, vaan pikemmin tässä: Ei unohdeta miksi valtaosa meistä on harrastuksensa aloittanut ja sitä yhä jatkaa. Ei unohdeta eeppisiä tarinoita sankaruudesta ja ylivoimaisen vihollisen kohtaamisesta kunnian kentillä. Ei unohdeta kaikkia niitä tunteja mitä armeijamme maalaamiseen on käytetty. Eikä niitä kavereita joiden kanssa vietämme aikaa nappuloillamme pelaten. Kuka oikeasti haluaa stressata harrastuksistaan?

Rohkeasti siis järjestämään turnauksia ja tapahtumia, missä kyse ei ole pelkästä noppapainista ja sääntökirjan tekstien tulkinnasta itselleen edullisesti. Missä on tilaa luovuudelle ja siitä nauttimiselle. Ja missä myös häviäjällä olisi aina kivaa.

Minä ainakin tulen mukaan, kunhan aikatauluun sopii.

Taidan tietää pari muutakin, joita kiinnostaisi..

-Peikko-

”The Spirit of the Game

You´ll realize soon that Warhammer is different to any other game you have played. It is important to remember that the rules are just a framework to create an enjoyable game. Winning at any cost is less important than making sure both players – not just the victor – have a good time…”

[s. 3 Warhammer Fantasy Battle, rulebook]